Ensimmäinen puolimaraton – intoa enemmän kuin malttia

 

Ensimmäinen puolimaraton - vaan ei viimeinen

Kovan ja innostavan harjoittelujakson jälkeen koitti vihdoin se hetki: toukokuinen lauantaipäivä ja elämäni ensimmäinen puolimaraton. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen – kuten juoksupäivät tietysti aina ovat 😉 Fiilis oli korkealla ja itseluottamus ehkä jopa liiankin hyvä.

Olin lukenut ahkerasti Facebookin juoksuryhmiä ja seurannut muiden kokemuksia. Jossain vaiheessa mielessäni alkoi elää ajatus, että alle kahden tunnin puolikas menee heittämällä. Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla, ajattelin. Loppuaika oli kirkkaana mielessä jo ennen lähtölaukausta.

Liian hyvä alku

Lähtölaukauksen jälkeen into vei mennessään. Lähdin matkaan selvästi liian kovaa, mutta se ei siinä hetkessä tuntunut virheeltä – päinvastoin. Askel oli kevyt ja fiilis loistava. Ensimmäiset kilometrit sujuivat vaivatta ja mielessä kävi ajatus, että tämähän on ihan naurettavan helppoa.

Kohtalokas vauhdinjako

Moni kokeneempi juoksija oli varoitellut minua huonosta vauhdinjaosta, mutta kisainnostuksen huumassa kaikki opit unohtuvat. Noin 14 kilometrin kohdalla huomasin aloittaneeni aivan liian kova. Jalat muistuttivat olemassaolostaan ja alkuvauhti alkoi näkyä tekemisessä. Viimeiset seitsemän kilometriä eivät enää menneet ihan suunnitelmien mukaan. Juoksu vaihtui välillä kävelyyn, ja mukaan mahtui myös lyhyitä juoksupätkiä. Juttelin muiden samalla tavalla väsähtäneiden juoksijoiden kanssa ja löysinkin itselleni juoksukaverin, jonka kanssa edettiin kilometri kilometriltä.

Kohti maratonporttia ja stadionia

Juuri ennen Helsingin olympiastadionin maratonporttia noustiin sillalle. Se nousu tuntui siinä vaiheessa erityisen pitkältä ja raskaalta, kun voimat olivat jo aikoja sitten loppuneet. Silti siitäkin selvittiin – todennäköisesti puhtaasti endorfiinin ja kannustajien voimalla.

Sillan jälkeen oli upea tunne lasketella kohti maalia. Stadion avautui eteen ja kuuluttaja kuulutti nimeni sekä loppuaikani. Se hetki tuntui aivan uskomattomalta. Loppuaika taisi olla jotain 2:20, mutta sillä ei ollut siinä kohtaa enää mitään merkitystä. Olin maalissa. Ensimmäinen puolimaraton oli juostu, vaikka 17 km kohdalla olin varma, etten pääse omin jaloin maaliin asti.

Maalissa

Maaliintulon jälkeen lyyhistyin hetkeksi maahan keräilemään voimia ennen kuin pääsin jatkamaan maalihuoltoon. Sain perinteiset tuotekassieväät ja avaruuspeiton harteilleni. Vaikka lämpöä oli parikymmentä astetta, tärisin kylmästä ja olin aivan umpijäässä. Luultavasti jännityksen laukeaminen ja kehon ylikuormitus purkautuivat juuri näin – ei kovin sankarillista, mutta erittäin todellista.

Mitä tekisin nyt toisin?

Kun katson tuota kisaa näin useamman juoksuvuoden kokemuksella taaksepäin, tekisin monta asiaa toisin – juoksu on jatkuvaa oppimista ja itsensätarkkailua.

Ensinnäkin en ilmoittautuisi suoraan puolimaratonille, vaan aloittaisin 10 kilometrin kilpailusta. Se antaa hyvän tuntuman kisatilanteeseen ja valmistaa pidemmille matkoille huomattavasti fiksummin.

Toiseksi panostaisin enemmän hitaisiin peruskestävyyslenkkeihin. Ne eivät ole erityisen suosittuja lenkkejä, mutta ne rakentavat sen pohjan, jonka varaan kaikki muu juoksussa rakentuu. Helposti sitä kuvittelee, että pitää juosta useammin kovia lenkkejä, jotta vauhti kehittyy. 

Kolmanneksi aloittaisin kilpailun rauhallisemmin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä juoksisin noin 30 sekuntia – minuutin tavoitevauhtia hitaammin ja lisäisin vauhtia vasta sen jälkeen. Tänä päivänä huomaan kisoissa, että 10 km jälkeen tulee paljon selkiä vastaan. Kympin voi juosta nopeilla energioilla, mutta kun ne on käytetty vauhti hyytyy eikä hidas rasvanpoltto ole käynnistynyt, niin energiat loppuvat.

Ensimmäinen, muttei viimeinen

Vaikka kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, tuo ensimmäinen puolimaraton oli äärimmäisen tärkeä kokemus. Se opetti enemmän kuin yksikään onnistunut kisa olisi voinut. Ja ehkä tärkeimpänä: se sytytti kipinän, joka ei ole sen jälkeen sammunut.

Ensimmäinen puolimaraton ei ollut nopea, eikä mennyt niin kuin kuvittelin, mutta se oli ikimuistoinen kokemus, joka sytytti minussa juoksun palon, joka ei ole sammunut sen jälkeen.