Kuusi puolimaratonia myöhemmin - kohti täysmatkaa

Kuusi puolimaratonia myöhemmin – kokemuksia ja oppeja matkan varrelta

Kun katson taaksepäin juoksemiani puolimaratoneja, näen niissä oikeastaan koko oman juoksijatarinani. Innokkuutta, hätäilyä, epäonnistumisia, pieniä onnistumisia ja lopulta ymmärrystä siitä, mistä tässä lajissa oikeasti on kyse. 

Juostuja kisoja on kertynyt HCR kahdesti peräkkäin, Helsinki Half Marathon kahtena vuotena, Helsinki Spring Marathon kerran, Helsinki Marathonin puolimaraton ja vielä yksi HCR. Jokainen niistä on jättänyt jonkin jäljen – joskus hyvän, joskus kivuliaan.

Ensimmäinen puolimaraton – liikaa uskoa, liian vähän realismia

Ensimmäisellä puolimaratonilla olin varma, että juoksen helposti alle kahden tunnin. Koska kaikkihan sen juoksevat. En ollut tullut ajatelleeksi, että se tarkoittaisi reilusti alle kuuden minuutin kilometrivauhtia 22 kertaa peräkkäin. Puolen vuoden juoksutaustalla.

Aika kova vaatimus, eikö?

Lähtö meni tietenkin liian kovaa. Alku tuntui helpolta, fiilis oli hyvä ja itseluottamus korkealla. Todellisuus tuli vastaan myöhemmin, kuten se lähes aina tulee. Se kisa opetti nöyryyttä, vaikken sitä vielä silloin täysin ymmärtänyt.

Seuraava vuosi – ensimmäinen fiksu kisa

Seuraavana vuonna tein jotain täysin erilaista. Lähdin rauhassa ja juoksin ensimmäiset 10 kilometriä häntäpään juoksijoiden joukossa. Se tuntui oudolta ja ehkä vähän nololtakin, mutta päätin luottaa suunnitelmaan.

Toisella kympillä aloin ohittaa juoksijoita – tilastojen mukaan useita satoja. Viimeiset kaksi kilometriä juoksin todella kovaa ja pääsin jo lähelle 2.15 loppuaikaa. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miltä tuntuu juosta kisa loppua kohti vahvistuen eikä vain selviytyen.

Tauko ja paluu vanhoihin virheisiin

Tämän jälkeen tuli tauko kilpailuista. En tiedä tarkalleen miksi – ehkä motivaation puutetta, ehkä vain elämää. Juoksu jatkui, mutta kisat jäivät.

Kun palasin kisaviivalle Helsinki Half Marathonilla, palasin valitettavasti myös vanhoihin tapoihin. Lähdin taas liian kovaa ja hyydyin jo 14 kilometrin jälkeen. Muistan ajatelleeni maalissa, että tämä oli tässä – en juokse enää tällaisia paskatapahtumia :D

Tästä kisasta mieleen jäivät myös olosuhteet. Kesäkuu, aamulähtö klo 8.30, aurinkoinen ja lämmin keli – kunnes 14 kilometrin kohdalla taivas repesi. Ukkosmyrsky pyyhki Helsingin yli ja olin hetkessä läpimärkä. Maalissa yksikään vaatekappale ei ollut kuiva. Onneksi olin pakannut kuivat vaihtovaatteet muovipussiin ja vaihdoin ne tyynesti bussissa, jotta sain lämmintä päälle mahdollisimman nopeasti.

Yksin juokseminen – Helsinki Spring Marathon

Seuraavaksi juoksin puolikkaan Helsinki Spring Marathonilla. Olin miesten sarjassa viimeinen noin kahdensadan osallistujan joukossa. Juoksin käytännössä koko matkan yksin alusta loppuun.

Se oli henkisesti todella lannistava kokemus. Ei ketään edessä, ei ketään takana, ei yleisöä, ei rytmiä. Silloin päätin, etten enää osallistu pieniin tapahtumiin, vaan juoksen vain suuria kisoja, joissa on porukkaa ja tunnelmaa.

2023 – hitain, mutta paras

Syksyllä 2023 juoksin elämäni hitaimman puolimaratonin. Aika oli noin 20 minuuttia omaa ennätystäni hitaampi. Ja silti – se oli yksi elämäni parhaista juoksuista.

Juoksin ensimmäistä kertaa täysin omalla, rehellisellä tasollani. Ei egoa, ei ylilyöntejä, ei totaalista hyytymistä. Tiesin koko ajan, mitä teen ja miksi. Silloin päätin, että jatkossa juoksen vain omalla tasollani – mutta nostan sitä tasoa niin, että paremmat ajat tulevat ajan kanssa.

Mitä nämä puolimaratonit ovat opettaneet?

Suurin oppi on lopulta ollut se, että kokeneet juoksijat ovat olleet oikeassa alusta asti.

Alun pitää tuntua naurettavan helpolta.
Sellaiselta, että melkein hävettää. Juuri silloin keho ehtii käynnistää rasva-aineenvaihdunnan rauhassa eikä koko suoritus perustu nopeisiin energioihin. Jos alku tuntuu hyvältä ja vaivattomalta, se ei vielä tarkoita, että vauhti on oikea.

Energiaa pitää nauttia tasaisesti koko matkan ajan.
Ei vasta sitten, kun olo alkaa heiketä. Energiavaje ei varoita ajoissa – se vain ilmestyy. Kun hiilarit ja nesteytys ovat kunnossa, juoksu pysyy hallinnassa pidempään.

Ja kaikkein tärkein oppi:
Hitaiden pk-lenkkien pitää oikeasti olla hitaita. Ei melkein reipasta, ei mukavaa vauhtia, vaan riittävän hidasta. Kun tietää omat kynnyssykkeet ja kynnysvauhdit, on helpompi hyväksyä se, että peruskestävyyttä rakennetaan vauhdeilla, jotka tuntuvat liian hitailta ollakseen hyödyllisiä.

Ensimmäisinä vuosina kyse ei oikeastaan ole juoksusta lainkaan, vaan kävelyn ja juoksun rajamailla liikkumisesta. Ego joutuu nielemään monta kertaa, mutta keho kiittää myöhemmin.

Katse eteenpäin

Kuusi puolimaratonia on opettanut minulle malttia. Kehitys tapahtuu todella hitaasti ja pienin askelin. Juoksu vaatii pitkää pinnaa ja kärsivälisyyttä, mutta edistysaskeleet tulevat harppauksina. Yhtä äkkiä huomaat juoksevasi 5-10 sekuntia nopeempia kilometreja tuosta noin vain.

 Tiedän, miten pitäisi juosta fiksusti, mutta käytännön toteutus jättää toivomisen varaa. Alku pitäisi juosta hitaasti ja pikku hiljaa kiristää tahtia. Liian hiljaakaan ei saisi kuitenkaan aloittaa, koska puolikas on kuitenkin aika lyhyt matka. Ei ole helppoa kiriä 10 minuutin aika tappiota kiinni 10 km matkalla. Mutta jos aloitus on liian kova voimat ehtyvät liian nopeasti. Koen, että taskussa on kaikki eväät hyviin loppuaikoihin, enää pitää saada lisää rutiinia sekä treenikilometrejä.

Juoksu jatkuu. Ja tällä kertaa vähän viisaampana kuin silloin ensimmäisellä lähtöviivalla.